Mun piti siis tulla kirjoittamaan tänne mun lähtöfiiliksistä ennen lähtöä, mutta kuten tavallista kaikki pakkaaminen ja muu jäi siihen vikaan hetkeen niin en tätä postaustakaan ehtinyt kirjoittamaan ennen kuin nyt täältä New Yorkista. 

Lentokentälle mua tuli mun ihanat kaverit saattamaan.Mulla on kyllä maailman ihanimmat kaverit, jotka aidosti välittää musta ja tiedän, että täällä ne vielä ovat kun takaisinkin tulen. Itkua siinä sai pidätellä kun käveli yksin sinne portille. Lentokentällä ja itse asiassa veiläkin tuntuu siltä, että olen vain menossa muutaman viikon lomalle ja sitten tulen takaisin. Ei siltä, että olisin menossa vuodeksi pois. Mietin vain, että milloinkohan oikein tajuan että en tulekaan takaisin Suomeen muutaman viikon päästä ja näe kaikkia ihmisiä vaan olen oikeasti poissa sen vuoden, tai no kymmenen kuukautta. Ehkä sen sitten Kanadaan lentäessä ja ihan oikeasti yksin jäädessä tajuaa. 

Lähtöfiilikset oli kyllä hyvin sekavat. Oli innostusta, jännitystä, pelkoa ja surua. Nyt kuitenkin innostus alkaa voittamaan nuo pelon ja surun tunteet, sillä onhan mulla varmasti yksi hienoimmista vuosista edessä ja sitä ennen vielä varmasti upeat kolme päivää täällä New Yorkissa muiden Pohjois-Amerikkaan lähtevien Rotary vaihtareiden kanssa. Se on vain kestettävä, että jotain vanhaa on menetettävä jos haluaa saada jotain uutta ja  erilaista tilalle.